Laps’rakkaiden koulu on parlamenttivaalien äänestyspaikkana, ja tästä seurauksena lapsille ja äidille koituu neljän päivän vaalivapaa (yksi päivistä tosin on sunnuntai). Lauantaina rakennetaan äänestyskopit, pommiraivataan koulurakennus ja tarkistetaan ettei mistään komerosta löydy valmiiksi täytettyjä äänestyslipukkeita. Sunnuntaina ja maanantaina äänestetään. Tiistaina koulurakennus desinfioidaan, sillä vaalikarja on voinut tuoda mukanaan vaikka mitä bakteereja. Todennäköisesti asetus on peräisin vuodelta yksi ja kaksi, jolloin vaalipaikaksi muutetun luokkahuoneen nurkat olivat vaalien jälkeen täynnä tuberkuloosia sairastavan urbaaniköyhälistön ysköksiä, mutta mikäli joku uskaltaa työntekoonsa vedoten vaatia tehokkaampaa toimintaa (voisiko koulun siivota jo maanantai-iltapäivällä ja raivata lauantaina oppituntien jälkeen?), hän saa vastaukseksi ettei koulun tehtävänä ole ratkaista vanhempien lastenhoito-ongelmia. Selvä.
En tiedä olenko vaalivapaasta hyvilläni vai pahoillani, koska normipäivänä koulutuntien aikana en kuitenkaan ehdi aloittaa ajatusta ja ajatella sitä loppuun. Iltapäivä menee läksynvalvonnassa, sillä jos äiti ei kerro tulivatko tehtävät oikein, ei sitä kerro kukaan muukaan. Huomattava osa oppilaista käy yksityisessä iltapäiväkerhossa tekemässä läksynsä, osa siksi että äiti työskentelee, osa siksi ettei äiti/isoäiti osaa auttaa.
Vaaliuurnat sulkeutuvat maanantai-iltapäivällä kello kolmelta, ja televisiossa julkistetaan ensimmäiset ovensuukyselyiden tulokset. Seitsemän vuotta sitten maanantai-iltapäivänä, kun ovensuukyselyistä julkistettiin kello viideltä toista kattavampaa kierrosta, minulta menivät lapsivedet. Ajoimme sairaalaan hilpeässä mielentilassa. Huhtipoika syntyi kolme tuntia myöhemmin, eikä seuraavaan kahteen viikkoon tiedetty kuka oikeastaan oli voittanut vaalit.
On kulunut kohta seitsemän vuotta siitä kun viimeksi äänestin tyytyväisenä, varmana valinnastani, koko sydämestäni. Ehkä senkin voi laittaa raskaushormonien piikkiin.
